Ahvenanmaa liittyy kaikkeen.
Ahvenanmaa on NATO-Pohjolan akilleenkantapää. Suomen ja Ruotsin liityttyä Natoon on esimerkiksi Gotlannin tilanne vakautunut ja liittokunta (eli Ruotsi) on vahvistanut sotilaallista läsnäoloaan tällä keskisen ja eteläisen Itämeren kannalta strategisella saarella. Suomi ei ole voinut tehdä samaa Ahvenanmaan ja pohjoisen Itämeren osalta, sillä Ahvenanmaan asemaa säätelevät sopimukset estävät tämän. Ahvenanmaan strateginen asema on nykyteknologian johdosta kuitenkin yhä korostuneempi.
Pariisin sopimuksessa (1856) haluttiin estää Venäjältä Ahvenanmaan linnoittaminen ja sotilaskäyttö. Kaikki sopijaosapuolet - Venäjää ja Itävaltaa lukuun ottamatta - ovat nykyään NATOn jäseniä. Vuoden 1922 sopimuksen KAIKKI jäsenet ovat samoin NATOn jäseniä. Vuoden 1940 sopimuksen sanelija Neuvostoliitto on lakannut olemasta, ja sen perillinen Venäjä on Krimillä osoittanut, mitä se ajattelee strategisista merialueista ja niihin liittyvistä sopimuksista. Vain yksi taho iloitsee nykytilanteesta: Venäjä.
Ahvenanmaan demilitarisaatio ja sen asukkaitten vapautus asevelvollisuudesta ovat historiallinen ja riskaabeli kuriositeetti, kuten Varusmiesliittokin hiljattain esiintoi.
Mutta Ahvenanmaa on muutakin: se on kriittinen osa Suomen suunnitteilla olevaa kiinteää länsiyhteyttä. Helsinki-Turku-Tukholma -yhteyden luominen on aidosti EU-tapetilla. CEF, TEN-T ja EU:n sotilaallisen liikkuvuuden rahoitus siirtelevät valtavia rahoja. Vielä 1970-luvulla haihattelulta vaikuttanut kansainvälinen infrahanke on muuttunut mahdolliseksi: Suomi voidaan liittää pohjoismaiseen pääkaupunkiverkkoon ja sitä kautta Manner-Eurooppaan. Varsinais-Suomen ei tarvitse olla pussinperä. Suomen ei tarvitse olla saari.
On kuitenkin selvää, ettei tällainen yhteys rakennu yhdellä harppauksella, vaan osa-askelin - ja ensimmäinen askel on kiistelty Länsirata. Tässä pitkässä perspektiivissä "taloudellisesti kannattamaton Tunnin juna" näyttäytyy aivan uudenlaisessa valossa ja myös koko Suomen hankkeena. Toinen askel on kiinteä yhteys Ahvenanmaalle ja vasta kolmas Ahvenanmaalta Tukholmaan. Kiinteä yhteys Ahvenanmaalle on olennainen myös tilanteessa, jossa demilitarisaatio päätetäänkin säilyttää, ja joukkoja voidaan siirtää vasta, kun on jo tulipalokiire.
Viisainta olisi, että Ahvenanmaan erityisyys huomioitaisiin kokonaisvaltaisesti. Sen demilitarisaatio on purettava, sen asevelvollisuusasiat saatettava reilulle tolalle, sen asema Itämeren lukkona ja siltana on todettava, ja kiinteä yhteys Suomesta Ahvenanmaan kautta Ruotsiin on rakennettava. Samalla on tunnistettava Ahvenanmaan ja Saaristomeren poikkeukselliset luonnonarvot, ja kunnioitettava Ahvenanmaan autonomiaa. Neuvottelut omista EU-parlamenttiedustajista autonomisille eurooppalaisille alueille, kuten Ahvenanmaalle, olisikin syytä käynnistää.
Perttu Helin